Asilahin valkoinen medina
Saavuin Asilahiin yöjunan kyydissä klo 5:15 aamuyöllä. Auringon nousuun oli vielä monta tuntia eikä taksit, bussit tai mitkään muutkaan kulkuneuvot vielä siihen aikaan kulkeneet keskustan ulkopuolella sijaitsevan aseman ja vanhan kaupungin välillä. Asemarakennus oli onneksi auki ja siellä lipunmyyjä ja vartija työvuoroissaan sekä 3 kissaa. Istuin asemahalliin odottelemaan ja kaivoin repustani kirjan. Olin onneksi onnistunut nukkumaan muutaman tunnin junassa, makuuvaunun yläpedissä, 9-tuntisen matkan aikana Marrakechistä.
Kahdeksan maissa päivä alkoi valkenemaan ja myös asemalla alkoi olla enemmän elämää kun yhdeksän maissa lähtevän seuraavan junan matkustajat alkoivat saapumaan asemalle ja asemakahvilakin aukesi. Myös takseja suhasi aseman eteen ja minä rohkaistuin kyselemään kyytiä keskustaan. Yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta saimme kuljettajan kanssa sovittua hinnan (20 dirhamnia, eli 2 euroa) ja hän vei minut vanhan kaupungin eli medinan portille. Asilahin medinaan ei autolla ole asiaa.
Medinan kadut olivat vielä tyhjiä, kaikki kaupat, kioskit ja kuppilat kello kahdeksalta vielä kiinni. Ilman karttaa lähdin kuljeskelemaan sokkeloisille kaduille, kantaen matkakassia selässä ja reppua vatsan päällä, ja kyselin ystävällisen näköisiltä vastaantulijoilta neuvoja hotelliini. Yhdessä kulmauksessa ohitin perinteiseen kaapuun sonnustautunut miehen, joka kohta huutelikin perääni kysyen, mitä etsin ja voisiko hän auttaa. Tässä vaiheessa muistin kaikki internetistä lukemani kokeneempien matkailijoiden varoitukset avuntarjoajista, jotka sitten kiristävät matkailijalta rahaa avustaan. Mies ehkä aavisti epäilykseni ja osoitti kaulassaan roikkuvaa nimikorttia. “Olen medinan vartija, minuun voit luottaa” hän sanoi ranskaksi. Ei minulla siinä tilanteessa ollut parempaakaan vaihtoehtoa löytää hotelliani medinan sokkeloista, joten nyökkäsin, kerroin hotellini nimen ja lähdin seuraamaan miestä. Riad Aicha löytyikin ihan muutaman mutkan takaa. Muutaman kolikon mies toki olisi ansainnutkin, mutta minulla ei niitä ollut sillä hetkellä antaa eikä hän jäänyt niitä odottamaan. Vaihdettuaan tuttavallisen tervehdyksen oven avanneen Riadin unenpöpperöisen henkilökunnan kanssa medinan vartija poistui. Pienten aamupäivä torkkujen jälkeen lähdin tutustumaan medinaan.
Asilah on kalastaja- ja lomakaupunki Atlantin rannalla, noin 50 km Tangierista etelään. Asilahin historia ulottuu jopa 3600 vuoden taakse ja sen linnoitusmainen vanhakaupunki, medina, on peräisin 1500-luvulta portugalilaisten valtakaudelta. Medina on autoton kapeiden kujien sokkelo, jonka talot on maalattu valkoisiksi ja niiden ovet ja ikkunaluukut tyypillisesti sinisiksi tai vihreiksi. Vanhoja taloja on selvästi kunnostettu tunnollisesti ja ilmeisesti suuri osa medinan taloista on nykyisin ulkomailla asuvien marokkolaisten loma-asuntoina. Kaupungissa on jotain samaa tunnelmaa kuin Parikiassa, Paroksen saarella Kreikassa.
Heti medinan ulkopuolla on pieni hiekkaranta ja kalasataman toisella puolella isompi biitsi. Marraskuussa medina oli rauhallinen, mutta on helppo kuvitella sen kuhisevan turisteja kuumempina kuukausina. Kaupunki on tunnettu myös taiteilijoiden kaupunkina ja siellä järjestetäänkin joka kesä taidefestivaali, joilloin mukaan kutsutut taiteilijat maalaavat medinan valkoisille seinille uusia muraaleja.
Vietin Asilahissa kaksi päivää, kuljeskellen medinan kujilla, kalasataman aallonmurtajalla ja rannalla, nautiskellen kaupungin uneliaasta tunnelmasta, lukemalla hotellini kattoterassilla. Asilah on soma, vierailun arvoinen kaupunki, mutta kiireisemmälle matkaajalle yksi päivä, tai vain päiväretki, siellä lienee tarpeeksi.
Lauantaina päätin hankkia eväitä seuraavan päivän 9-tuntista paluumatkaa varten. Leivoskaupasta sain osoittelemalla, nyökkäilemällä ja hymyilemällä ostettua haluamani leivokset, mistä rohkaistuneena pysähdyin kadulla mopon peräkärrystä mandariineja myyvän pojan eteen. Kymmenen mandariinia voisi olla sopiva määrä, ajattelin. Nyökkäsin mandariineja päin ja sanoin “dix” vahvistaen viestiäni nostamalla kaikki 10 sormeani pystyyn. Poika ojensi minulle muovipussin ja elehtien kehotti minua valitsemaan hedelmät itse. Valikoin huolellisesti 10 hedelmää, joissa oli kauniisti lehdet kiinni. Ojensin pussin pojalle, joka pudisti päätään ja kehotti minua ottamaan lisää. Ojensin pussia tomerammin pojalle ja sanoin “dix”. Poika otti pussin hämmentyneenä vastaan, punnitsi sen ja alkoi lappaa pussiin lisää hedelmiä. Tässä vaiheessa hoksasin, että poika ajatteli minun halunneen hedelmiä 10 dirhamin arvosta ja päätin katsoa kuinka paljon niitä pussiin sillä rahalla (siis 1 eurolla) päätyy. Lopulta poika ojensi minulle pussin, jossa oli ainakin 30 mandariinia ja minä ojensin hänelle kolikon. Se määrä mandariineja oli minulle liikaa, joten seuraavana päivänä junassa tarjosin niitä kaikille kanssamatkustajille, jotka istuivat kanssani samoissa hyteissä.