Minulla on tapana palkita itseni hyvistä suorituksista.
Viime syksynä lupasin itselleni uuden laukun palkinnoksi (hyvin) suoritetuista opinnoista.
Iso, kaunis, olalla kannettava ja johon mahtuisi myös läppäri. Värillä ei väliä, kunhan on musta.
Ja palkintolaukun luonteeseen olennaisesti kuuluu myös melko kallis hinta.
Sellaisen laukun saisin sitten noutaa heti kun lopputyö Bocconiin on palautettu, näin lupasin itselleni.
Palkintohankinnatkaan eivät toki ole pelkästään turhuus-hankintoja. Tämäkin laukku oli tarpeen, koska edellinen työkäytössä ollut laukku alkoi jo pahasti repsahtaa.
Laukun metsästys alkoi jo talvella, jolloin löysinkin pari varteenotettavaa kandidaattia. Kauppoja ei kuitenkaan syntynyt.
Ei vaan ollut oikea fiilis.
Sen oikean löytäminen oli yllättävän vaikeaa. Koko alkuvuoden kolusin ahkerasti Pariisin putiikkeja. Palvelu oli erittäin sydämellistä.
“Madame saattaisi pitää myös tästä toisesta mallista?” “Olisiko Madame kiinnostunut muista väreistä?” “Haluaisiko Madame kahvia?”
Lompakkooni kertyi nippu kortteja, joissa oli laukkujen nimiä ja tuotenumeroita. Korttiin myyjät raapustivat tietysti aina myös oman nimenstä, että voisin ottaa yhteyttä juuri häneen, jos lopulta päättäisin ostaa juuri sen laukun.
Palkintolaukkujen ostossa asiakaspalvelu on yleensä tärkeässä asemassa. Yhdestä liikkeestä en edes harkinnut ostamista, ihan vaan siksi että myyjä oli niin ärsyttävä.
Nyt etsintä on päättynyt. Lopulliseen valintaan asiakaspalvelu ei tällä kertaa kuitenkaan vaikuttanut, koska ostopäätös syntyikin netissä.
