Road trip Saharaan

Saharasta ensimmäisenä tulee mieleen hiekkadyynit, mutta Aztat Trekin 4-päiväisellä Express Atlas Mountains & Desert  Combined Trip -retkellä sain huomata, että Sahara on paljon muutakin. Retki koostuu siis yhden päivän vaelluksesta Atlas-vuorilla ja kolmipäiväisestä road tripistä Saharaan. Ja retken nimessä ei suinkaan turhaan lue Express, sillä aika paljon etäisyyttä ehdittiin kattaa niiden kolmen päivän aikana.

Road trip alkoi Imlilin kylästä, josta matkaan lähdettiin heti aamupalan jälkeen, eli ennen yhdeksää ja suunnattiin Tichka-solan kautta serpentiinimäisiä teitä vuorten yli Saharaa kohti. Ensimmäisen päivän tärkein tutustumiskohde oli Ait Ben Haddoun savitiilistä rakennettu linnoituskylä, joka on listattu UNESCO maailmanperintökohteeksi ja on suosittu elokuvien kuvauspaikka. Mm. Babel, Gladiattori, Muumio ja 007 Vaaran vyöhykkeellä on osittain kuvattu täällä. Linnoituksessa asuu edelleen 4 perhettä.

Auringonlaskun aikaan saavuimme Dadesiin, jossa majoituimme Dar Essayah -majataloon jyrkänteen laidalle. Majatalossa oli monia erikokoisia ryhmiä samantyyppisellä retkellä.

Maisemat ensimmäisen päivän aikana, vuorten ylityksen jälkeen olivat kivikkoista tasankoa.

Road tripin toisena päivänä ajettiin katsomaan Dades -kanjonia, jonka kuvauksellisen kiharainen tie on kuulemma monen automainoksen kuvauspaikka. Päivän toinen kohde oli kalliokiipeilijöiden suosima Todra -kanjani, joka ei valitettavasti ainakaan minun silmissäni vetänyt vertoja aamulla näkemälleni Dadesin kanjonille. Sen sijaan auton ikkunan takana vilistäneet Todran palmukot olivat kauniita ja kuvauksellisia, joten mikään turha kohde se ei suinkaan ollut. Todrassa olisi kuulemma myös erittäin taidokkaita Berberi-mattojen tekijöitä. Näitä minulle ei kuitenkaan esitelty, sillä olin edellisenä päivänä vähän harmitellen selittänyt kuljettajalleni, että shoppailut pitää minun matkalla jättää minimiin, koska lentolipuuni kuuluu vain käsimatkatavarat. Niinpä hän napakasti sanoi minulle Todraan saapuessamme, että “Today we are not here for the rugs, we are here only for the pictures”. Arvostin.

Toisenakin päivänä maantie halkoi pitkiä pätkiä kivikkoista aavikkoa. Siellä täällä kaukaisuudessa häämötti vuohilaumoja ja nomadi-telttoja. Poikkesimme kurkistamaan keskellä aavikkoa olevaa nomadeja palvelevaa kaivoa sekä tutustumaan vanhoihin kastelutunneleihin, joiden avulla entisaikaan vettä on johdettu keitaille.

Sää aavikolla oli hieman sateinen ja viileä. Sateita oli jatkunut jo jonkin aikaa ja hieman jännitystä aiheuttivatkin tielle tulvivat joet, jotka meinasivat hidastaa matkaamme dyyneille.

Toisen päivän iltapäivällä saavuimme vihdoin dyynien laidalle Merzougaan, jossa liityin osaksi monesta pienestä retkiporukasta ja yhdestä isommasta espanjalaisryhmästä koostuvaa kamelikaravaania. Ratsastimme kamelien keikkuvalla kyydillä aurinkolaskuun ja vietimme iltaa keskellä dyynejä telttaleirillä.

Yö oli jäätävän kylmä. Muutamilla muilla matkailijoilla olikin omat makuupussit mukana, mikä varmasti paransi unenlaatua. Periaattessa makuupussia ei tarvitse, vaan teltoissa on ihan oikeat sängyt, lakanat ja villapeitot, mutta talvikuukausina suosittelen kyllä varaamaan yöksi villaa ylle.

Herätys dyyneillä oli klo 6:30 ja valmiin paluumatkalle piti olla klo 7. Lähdimme liikkeelle pimeässä, upean tähtitaivaan alla ja pikkuhiljaa horisontti takanamme alkoi vaalenemaan. Noin puolen tunnin ratsastuksen jälkeen pysähdyimme ihailemaan kun aurinko vihdoin nousi dyynien takaa värjäten koko maiseman kultaiseksi.

Sitten oppaamme jo hoputtivatkin meitä jatkamaan matkaa, sillä suurimmalla osalla oli edessään pitkä paluumatka Marrakechiin.

Pikaisen suihkun ja aamupalan jälkeen olikin sitten jo kiire. Matkaohjelmassa luki alustava saapumisaika Marrakechiin 17-18, joten olin ajatellut että Marrakechista klo 19 lähtevä juna olisi turvallinen vaihtoehto. Marokon päätös olla siirtymättä talviaikaan teki tästä aikataulusta kuitenkin todella tiukan - tai oikeastaan mahdottoman- koska auringonnousua dyyneillä oli sen verran hieno elämys, ettei sitä olisi voinut jättää välistä, joten matkaan päästiin tuntia “normaalia” myöhemmin. Ja matka Marrakechiin on helposti 10 tuntia, ilman mitään sääolojen tms. tuomia yllätyksiäkin. Ja Marraskuussa voi vuoristossa sataa lunta, minkä takia solat saattavat yllättäen olla kiinni. Asiakaspalveluhenkinen kuljettajani teki kuitenkin kaikkensa, että ehtisin suunnittelemaani junaan ja ajoi ihan minimaalisilla tauoilla 9,5 tuntia putkeen. Lounaskin korvattiin repustani löytyneillä energiapatukoilla. Saavuimme Marrakechin rautatieasemalle klo 18:45 - just in time että ehdin junaan.

Koko 4-päiväinen tour (siis vaellus vuorilla ja 3-päivän road trip) oli mielestäni tosi onnistunut ja hyvin järjestelty. Kuljettaja oli luotettava, auto mukava, majapaikat miellyttäviä ja ruokailutkin hyviä. Nettisivujen matkakuvaus on tosin näin jälkikäteen luettuna aika kunnianhimoinen enkä tiedä miten esim. Ouarzazaten filmistudioille olisi ehtinyt tutustumaan tai Dadesissa majatalolle saapumisen jälkeen vielä johonkin vaeltamaan kun perille tultiin auringon laskun aikaan. Ja viimeisenä päivänä ei todellakaan pidetty yhtään valokuvaustaukoa paluumatkalla Marrakechiinh - ainoastaan pakolliset “tekniset” tauot. Onneksi en näitä matkakuvauksen yksityiskohtia muistanut siellä tien päällä, olisin muuten saattanut ihmetellä. Olin oikein tyytyväinen tourin antiin ja niihin kohteisiin joita ehdin näkemään.

HeliMarokko Comments
Päivävaellus Atlas-vuorilla

Marraskuinen Marokon matkani alkoi aktiivisesti neljän päivän kiertomatkalla Atlas-vuorille ja Saharaan, ihan hiekkadyyneille asti. Matkanjärjestäjänä Aztat Treks, jota oli paljon eripuolilla internetiä kehuttu. Alkujaan Atlas-vuorten Imlilissä vaellusretkien järjestäjänä aloittanut firma järjestää nykyisin vaellusten lisäksi kattavasti excursioita ympäri Marokkoa.

Ensimmäisenä päivänä ohjelmassa oli päivävaellus vuorilla, jonne ajomatka kesti noin 1,5 tuntia Marrakechista.

Kuljettajani jätti minut noin 1600 metrin korkeudessa sijaitsevan Aguersioualin kylän liepeille, josta vaellukseni paikallisen oppaan kanssa alkoi kivikkoista ja soraista vuorenrinnettä pitkin 2200 metrin korkeudessa olevaan solaan, josta hieman tasaisempaa polkua pitkin seuraavaan laaksoon.

Laakson pohjalla valitettavasti joen ylitys ei onnistunutkaan lisääntyneen veden takia ja jouduimme etenemään reitillä joka soveltui mielestäni paremmin vuohille kuin ihmisille. Näillä vuorilla ikänsä kulkenut opas tietenkin hyppeli menemään yhtä ketterästi kuin vuohet ja välillä joutui vetämään minut perässään kivenlohkareiden yli. Puoli välissä matkaa pysähdyimme syömään piknik-lounaan joen yläpuolella olevalle kalliolle.

Laakson jälkeen edessä oli vielä toinen nousu 2700 metriin Tizi n Tamatert -solaan ja sieltä laskeutuminen Imlilin kylään, jossa seuraava yöpaikkani sijaitsisi. Viimeinen pätkä kulki oikopolkuja pienten kylien läpi, pieniä kujia pitkin. Siellä täällä juoksenteli kilejä, kanoja ja kissanpentuja.

Vaellus oli paljon rankempi kuin olin etukäteen ajatellut, ehkä osittain korkeuden takia (mutta pääasiassa siksi että aerobinen kuntoni on surkea), ja puuskutinkin epätoivoisesti jo puoli tuntia lähdön jälkeen. Oppaani kyllä mainitsi muista, helpommista vaihtoehdoista, huomattuaan tuskani, mutta suostutteli minut lopulta pysymään alkuperäisellä reitillä. Onneksi, sillä maisemat olivat upeat. Ne vaihtelivat karun kivisistä vuorista upeissa ruskan sävyissä loistaviin laaksoihin. Taustalla häämötti Atlas-vuorten korkein huippu, luminen Toubkal-vuori. Matkan varrella polulla vastaan tuli muuleja isäntineen ja vapaana vaeltelevia vuohia näkyi siellä täällä vuoren rinteillä.

Puhelimen askelmittarin mukaan käveltyjä kilometrejä kertyi noin 15 km ja noustujen kerrosten laskuri näytti illalla 208 kerrosta. Hengähdystaukoja pidettiin tämän tästä ja oppaani onneksi kantoi minunkin reppuni ainakin puolet matkasta.

Sään suhteen kävi hyvä tuuri, sillä vaelluspäivänäni oli puolipilvistä poutaa. Seuraavana aamuna satoikin jo vettä ja myöhemmin samalla viikolla alueella oli kuulemma satanut lunta.

Päivä päättyi Imlilin kylään kodikkaaseen Dar Adrar -majataloon (jonne aamuinen kuljettajani oli vienyt isomman matkakassini), jossa nautin herkullisen illallisen muiden matkailijoiden kanssa. Seuraavana aamuna matka jatkui vuorten yli kohti Saharaa.

HeliMarokko Comments
Marraskuinen Marokko

Vuosi sitten päätin, että jatkossa elämäni tavoitteena on viettää vähintään puolet marraskuusta jossain Suomea valoisammassa paikassa. Varmistaakseni tämän uuden perinteen hyvän alun, varasinkin jo tammikuussa lennot marraskuulle kahdeksi viikoksi Marrakechiin.

Kahdessa viikossa ehtisi kokea Marokkoa Marrakechia laajemmin. Atlas-vuorille pitäisi ehdottomasti päästä ja mielellään rannikollekin. Luettuani Anna-Katrin ei-niin-onnistuneesta retkestä Atlas-vuorille, tiesin että retkenjärjestäjä pitäisi valita huolella. Aikaa onneksi oli ja kevään ja kesän kuluessa keräsinkin listaa netistä löytyneistä hyvät arviot saaneista tour operaattoreista ja pari kuukautta ennen matkaa päädyin Aztat Treksin järjestämään Atlas-vuorten ja Saharan yhdistävään 4-päivän retkeen heti Marokon matkani alkajaisiksi (tästä lisää omassa kirjoituksessaan - tai useammassa)

Rannikolta aluksi mielenkiintoni herätti Tangier - ihan vain Afrikan Tähti -pelistä tuttuna kohteena. Majoitusta etsiessäni vaihtoehdot eivät kuitenkaan inspiroineet ja muutenkin alkoi tuntua siltä, että Marrakechin lisäksi en kaipaa suuren kaupunkin kuhinaa matkalleni. Jotenkin siinä nettiä selaillessani huomioni kiinnittyi Asilahiin, joka on sievä rannikkokaupunki parin tunnin matkan päässä Tangierista. Niinpä matkaohjelmaani kiinnittyi Asilah, jonne matkasin yöjunalla heti palattuani Marrakechiin Saharasta. Asilahin jälkeen loput matkasta vietin Marrakechin kuhinassa.

Matka oli kokonaisuudessaan todella onnistunut ja avartava. Tämä oli minulle ensimmäinen kerta sekä Afrikassa  että muslimimaassa. En myöskään ollut aiemmin ollut vapaa-ajanmatkalla kohteessa, jossa näkyy yhtä paljon köyhyyttä.

Mikään aurinkomatka tämä ei varsinaisesti ollut. Yksi päivä taisi olla kokonaan sateeton, mutta toisaalta ei mikään päivä ollut ihan kokonaan sadetta, vaan iltapäivisin yleensä saatiin auringon paistetta. Lämpötila oli suurimmaksi osin noin 20 astetta, tai hieman alle, Atlas-vuorilla toki alhaisempi. Yöt olivat kylmiä, jopa lähellä nollaa astetta.

Näin jälkikäteen kohteiden valinnan olisi voinut toki tehdä paremminkin. Näkemättä jäi niin Fes, Casablanca kuin sinisenä kaupunkina tunnettu Chefchaouenkin. Kaikkia kiinnostavia kohteita ei kahteen viikkoon olisi minun suosimalla rauhallisella tahdilla saanut sovitettua kuitenkaan.

Rannikkokohteen olisin tosin voinut valita fiksummin vähän lähempää Marrakechiä, vaikka Asilah kaunis ja vierailunarvoinen kohde olikin. Marokon pitkät etäisyydet eivät olleet täysin saavuttaneet tajuntaani ja junamatka Marrakechista Asilahiin kesti 9 tuntia. Kiinnostavia merenrantakohteita olisi varmasti löytynyt lähempääkin. Mm. Essaouirasta kuulin paljon positiivista. Mutta tarjosihan pitkä junamatka (siis se päivällä tapahtunut paluumatka Marrakechiin) yhden erilaisen tilaisuuden kohtaamisiin paikallisten kanssa.

Entäs sitten turvallisuus? Miten uskalsin naisena kierrellä näinkin laajasti Marokossa yksin? Tätä minulta on kysytty useamman kerran. Ja tokihan myös itse selvittelin asiaa ennen matkavaraustani ja keskustelin asiasta Marokossa aiemmin matkailleiden tuttujeni kanssa. Matkailijalle Marokko ei ole mitenkään erityisen vaarallinen.

Matkailun turvallisuuspalveluita ja konsultaatiota tarjoava International SOS on viimeisimmässä riskiarviossaan asettanut Marokon samaan Low-kategoriaan turvallisuustilanteen suhteen kuin Espanjan, Ranskan ja suurimman osan EU:ta (Suomi on vieläkin vaarattomammassa insignificant risk -kategoriassa). Tässä kategoriassa arvioidaan maan poliittista turvallisuutta, sosiaalista rauhattomuutta sekä väkivalta- ja pikkurikollisuutta. Suurin riskitekijä matkailijalle Marokossa on liikenneturvallisuus. Suomalaisesta näkökulmasta liikenne onkin kaoottista ja ajolinjat varsin luovia. International SOS onkin luokitellut Marokon liikenneturvallisuudessa High risk -kategoriaan.

Sivujuonteena mainittakoon silmiini osunut Thomson Reuters Foundationin selvitys, joka rankkaa USA:n maailman kymmenen naisille vaarallisimman maan joukkoon, sinne Intian, Afganistanin, Syyrian, Somalian, Saudi-Arabian, Pakistanin, Kongon demokraattinen tasavallan, Yemenin ja Nigerian joukkoon. Tämä selvitys ei toki tarkastele erityisesti matkailijan näkökulmaa. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt minulta miten uskallan matkustaa yksin naisena USA:ssa kesän road tripilläni.

Liikenteessä Marokossa sai siis olla tarkkana, ettei kolhinut itseään ohikiitävään autoon tai moottoripyörään tai jäänyt aasin jalkoihin.

Harmittomampia haasteita tuli vastaan yhteisen kielen puuttumisen takia ja kävinkin monia “hyvää päivää - kirvesvartta” -keskustelun alkuja kun tulkitsin vastapuolen sanat ihan väärin vahvan aksentin takia ja siksi vastasin ihan eri kysymykseen kuin mikä minulle esitettiin. Ranskankielen taitoiset pärjäävät Marokossa mainiosti. Kannattaa siis kerrata edes alkeet. Omaisuudestaan piti tietenkin pitää tarkkaa huolta taskuvarkaiden varalta, varsinkin Marrakechin ruuhkissa ja innokkaiden kauppiaiden ja tavallisten kadunmiestenkin keskustelunaloituksia sai torjua ja opetella olemaan huomioimatta ja tämä oli välillä hieman turhauttavaa, joskin osasin sitä ennakkoon odottaa. Näihin vastalääkkeenä toimi matkan jatkaminen määrätietoisesti ja napakalla äänensävyllä kieltäytyminen, erityisesti kun sen teki ranskaksi. Mihinkään ahdisteluun en matkallani törmännyt. Ja suurin osa kohtaamistani ihmisistä oli ystävällisiä ja avuliaita ja kohteliaita.

Pientä sekaannusta aiheutti Marokon pari viikkoa aiemmin, yllätten tekemä päätös olla siirtämättä kelloja talviaikaan. Päätös oli kuulemma tehty vain 2 päivää ennen alkuperäistä aikataulua ja aiheuttanut kaaosta lentoaikatauluihin, ihmiset eivät tienneet oikeaa aikaa mennä töihin, kouluun ja niin edelleen ja marraskuun puolivälissäkin joillakin paikkakunnilla osoitettiin mieltä koululaisten puolesta, jotka nyt joutuivat aamuisin kävelemään kouluun pilkkopimeässä kapeaa maantien piennarta pitkin. Minäkin pääsin mm. naljailemaan italialaiselle ystävälleni 45 min myöhästymisestä, hänen luullessaan saapuneensa kerrankin 15 min etuajassa, kun hänen kännykkänsä ei ollut päivittänyt aikaa oikein. Kuulemani mukaan kellonjen siirtelystä luopumisesta ei ole mitenkään pysyvästi päätetty ja vielä tänä talvenakin se saattaa olla vielä edessä.

HeliMarokko Comments
Telttaretkellä Mendocinossa

Ajellessani Seattlesta kohti Los Angelesia Tyynenmeren rannikkoa pitkin ensimmäinen etappini Kalifornian puolella oli Mendocinossa.

Mendocino perustettiin 1850 kun tukkijätkät saapuivat alueelle ja perustivat Mendocino Lumber Companyn. Kaupunki sijaitsee erittäin luonnonkauniilla alueella kalliojyrkänteiden muodostamalla niemekkeellä ja puuteollisuuden hiivuttua alueella, on kaupunki ollut taiteilijoiden suosima. Mendocinon historiallinen keskusta sievine puutaloineen on onneksemme säilynyt ja hyväkuntoisena ylläpidetty.

Nykyisin Mendocinon yksi suurimmista toimeentulon lähteistä ovatkin näiden vanhojen puutalojen, boheemin ilmapiirin ja ympäröivän luonnon houkuttelemat turistit. Keskusta oli pullollaan somia Bed&Breakfast -majataloja.

Mendocino

Minä päädyin Mendocinoon kuitenkin kokeilemaan glampingiä. Siis luksus-telttailua.

Glamping oli kutkutellut minua jo pitkään. Mendocino Groven olin löytänyt Cup of Jo -blogista ja kun hoksasin sen istuvan mukavasti matkani varrelle, oli päätös tehty.

Mendocino Grove -leirintäalue sijaitsee alle 5 minuutin ajomatkan päässä Mendocinon kylästä. Leirintäalueella on noin 50 telttaa pieniin ryppäisiin ryhmiteltynä, joten tunnelma pysyy rauhallisena ja luonnonläheisenä. Suurin osa sopivia kahdelle hengelle, mutta myös perhetelttoja on saatavilla. 

Mendocino Grovessa yhdistyy telttailun tunnelmallisuus hotellimaiseen mukavuteen ja helppouteen. Täällä voi nukahtaa meren aaltojen kohinaan ja herätä lintujen lauluun raikkaassa ulkoilmassa. Täällä ei kuitenkaan tarvitse ujuttautua makuupussiin eikä nukkua parin sentin retkipatjalla kantojen ja juurakkojen painaessa selän alla. Teltta on toki aina teltta ja yöllä voi tulla viileää. Täällä saa kuitenkin nukkua oikeassa sängyssä, puhtaissa valkeissa lakanoissa, paksun täkin alla. Jos täkki ei ole tarpeeksi lämmin voi napsauttaa päälle vielä patjanlämmittimen. 

Pohjois-Kalifornian rannikolla sää on tyypillisesti vaihteleva. Kesälläkin yöt ovat viileitä ja erityisesti aamut usein sumuisia. 

Teltoissa on sähkövalaistus, vanerilattia ja edustalla pieni terassi. Suihkuun ja vessaan pääsee leirintäalueen keskellä olevaan kylpytaloon. Jokaisen teltan edessä on oma tulipaikka ja grillauspisteitä on myös siellä täällä sopivan lähellä jokaista teltta-aluetta. Aamupalaa tarjotaan keskusniityllä ja viikonloppuaamuisin siellä voisi osallistua myös joogatunnille. Puhelinverkko on heikko, mutta leirintäalueen toimiston läheisyydessä toimii avoin wifi-verkko mikäli on pakko saada yhteys muualle maailmaan.

Amerikkalaiset campingin harrastajat  saapuivat paikalle mukanaan laatikoittain camping-varusteita. Mendocino Grove on kuitenkin tehnyt kaiken helpoksi ja mukavaksi myös minun kaltaisilleni matkailijoille, jotka ovat pidemmällä matkalla minimivarusteilla. Mitään varsinaisia leiriytymistarvikkeita ei mukana tarvitse olla. Ainoastaan lämpimiä vaatteita. Halutessaan paikanpäältä voi vuokrata piknik-korin ja grillausvälineet.

Minä en viitsinyt yksikseni grillihommiin ryhtyä, sillä Mendocinon kylä tarjosi niin houkuttelevia ruokapaikkoja. Yhtenä iltana kuitenkin halusin tunnelmoida nuotion äärellä ja herkutella amerikkalaisella leirielämän vakioherkulla eli S'moreseilla. Tähänkin Mendocino Grove tarjoaa valmiin paketin, mikä olikin kätevää sillä paikallisissa marketeissa s'mores-tarvikkeiden pakkauskoot vaikuttivat suurperheille suunnatuilta.

Kaikista mukavuuksista huolimatta on hyvä muistaa, että glamping-teltassa ollaan keskellä luontoa.  Sen sain huomata kun heräsin päiväuniltani teltassani poukkoilevan linnun siipien ääneen. Se oli päässyt hyppäämään sisään teltan alustan ja kankaan väliin jääneestä raosta. En tiedä kumpi meistä säikähti enemmän kun yritin ohjata linnun ulos teltan oviaukon kautta.

Suuria petoeläimiä tällä alueella ei liiku, mutta pesukarhujen ja muiden pienempien eläinten takia kaikki ruokatarvikkeet tulee säilyttää tiiviisti suljetuissa säiliöissä, mieluiten autoon lukittuna.

HeliUSA, Majoitus Comments
Oregonin viinejä maistelemassa

Suunnitellessani kesän automatkaa Oregonin rannikolla, yllätyin hieman kun internetin syövereissä vastaani tuli artikkeli Oregonin Willamette-laakson viinitiloista. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että Oregonissa olisi oma viinialueensa!

Olin ajatellut viinitilaverailua yhdeksi aktiviiteetiksi matkan myöhemmässä vaiheessa Kaliforniassa, mutta hetkessä muutin mieltäni ja halusin ehdottomasti tutustua tähän (ainakin itselleni) tuntemattomampaan viinialueeseen. Siksi matkaani tuli heti alkumatkalla mutka sisämaahan päin rannikkomaantieltä.

Oregonin viiniteollisuus on vasta varsin nuori. 1960-luvulla kuusi Kaliforniassa viininviljelyä ja -tuotantoa opiskellutta tuottajaa totesivat Oregonin Willamette-laakson ilmaston ja maaperän sopivan erinomaisesti Pinot Noirin tuotantoon ja päättyvät ryhtyä tuumasta toimeen. 

Tuottajien kesken vallitsi yhteisymmärrys siitä, että olisi koko alkutekijöissään olevan viinialueen etu, että he toimisivat yhteistyössä toisiaan tukien ja auttaen. He päättivät myös panostaa laatuun määrän kustannuksella, sillä keskivertoviineillä olisi vaikeaa kilpailla tunnetumpien viinialueiden viinien kanssa. Alueen Pinot Noirit ovatkin menestyneet erinomaisesti kansainvälisissäkin viinivertailuissa. Willamette Valley viininviljelyalue nimettiin vuonna 1984 ja nykyisin alueella on jo yli 700 viinintuottajaa. 

Vaikka tuottajien määrä on kasvanut, vallitsee tuottajien kesken kuulemma edelleen hyvin toverillinen ilmapiiri. Turistin näkökulmasta alueella oli hyvällä tavalla kotikutoinen fiilis vailla snobbailua.

Minä päätin tutustua lähemmin Rex Hillin tuotantoon ja viineihin. Rex Hill on 1980-luvun alussa perustettu perheomisteinen viinin tuottaja. Yrityksen filosofiana on tuottaa pienehköjä määriä korkeatasoisia viinejä yhdistäen perinteistä käsityötä modernimpiin viinituotantomenetelmiin. Kaikki rypäleet kasvatetaan biodynaamisiin menetelmin ja kerätään ja lajitellaan käsin Willamette-laakson alueelta.

Olen aina ollut enemmän valkoviinin ystävä, joten yllätyinkin miten hyvältä Rex Hillin Sunny Mountain Vineyard Pinot makunystyröilläni maistui. 

Majoituin kahdeksi yöksi suloiseen airbnb-huoneeseen McMinnvillessä, joka sijaitsee aivan viinialueen sydämessä. Kaupungissa on soma vanhanajan keskusta, jossa monilla viinintuottajilla on omat tasting roominsa. Nämä viinibaarit ovatkin helppo tapa maistella useampien tuottajien viinejä, koska auton voi jättää parkkiin ja baarista toiseen voi kävellä ilman huolta siitä, että jonkun pitäisi pysyä ajokunnossa.

Viinitiloilla vierailussa ja maaseudulla viininviljelmien keskellä ajamisessa on tietysti oma erityinen viehätyksensä. Onneksi viinitilakierrosten järjestäjiä alueella on useampia. Aika hauskalta näytti esimerkiksi Hippie Sip Tour, joka kiidättää vierailijat viinitilalta toiselle 60-luvun hippipakulla.

 

 

 

Roadtrip Seattlesta Los Angelesiin

Ei matkani suinkaan päättynyt saavuttuani Vancouveriin kierreltyäni Kanadassa pari viikkoa junalla. Kanadan juna-matkan jälkeen huristin Greyhoundin bussilla Vancouverista rajan toiselle puolelle Seattleen. Tutustuttuani pikaisesti kaupunkiin otin alleni Ford Edge -citymaasturin ja lähdin roadtripille kohti Los Angelesia.

Pohjasuunnitelmana oli ajaa mahdollisimman paljon pitkin rannikkoa myötäileviä maanteitä, eli alkumatkasta Highway 101 pitkin ja Kalifornian puolella Highway 1 pitkin. Alkumatkasta oli kuitenkin pieni detour Oregonin Willamette Valleyn viinialueille.

Aikaa olin varannut 10 päivää, jonka luulin ennakkoon olevan runsaasti. Paikan päällä sain kuitenkin huomata, että mielenkiintoista nähtävää olisi ollut paljon enemmän kuin mihin aikataulu antoi mahdollisuuden.

Highway 101

1. päivä

Matka Seattlesta alkoi aiottua myöhempään, koska aamu käynnistyi hitaasti ja auton noutamiseen meni odotettua kauemmin aikaa. Iltapäivä ruuhka oli jo käynnissä Seattlen ohitustiellä ja siksi alkumatka eteni hitaasti. Suuntasin ensi Aberdeeniin, joka Kurt Cobainin kotikaupunkina tunnetaan ja jonne isoisoisäni on haudattu. 

Aberdeenista suuntasin seuraavaan majapaikaani McMinnvilleen Portlandin eteläpuolelle valtatie 101:n sijaan aavistuksen nopeampaa Interstate 5:tä pitkin, koska päivä alkoi kääntymään jo iltaan.

2. päivä

Vietin päivän tutustuen Oregonin viinialueeseen McMinnvillestä käsin. McMinnville ja Newberg osoittautuivat herttaisiksi ja eloisiksi pikkukaupungeiksi, joiden ympäristössä on ihan runsauden pula viinitiloista ja kaupunkien keskustatkin pullollaan viinitilojen tasting roomeja.

3. päivä

Lähdin matkaan suht aikaisin aamulla ja suuntasin kohti rannikkoa. Kävin aikaisella lounaalla Pacific Cityn Pelican Breweryssä, jonka terassilta bongailin pohjoiseen matkalla olevia valaita. Sitten suuntasin kohti etelää rannikkoa myötäilevää valtatie 101:tä pitkin.

Sumuinen aamu kirkastui upeaksi aurinkoiseksi päiväksi ja maisemat 101:ltä olivat henkeä salpaavan upeat. 6 tunnin ajomatkaan kului lopulta noin 12 tuntia, kun jatkuvasti piti pysähtyä ihailemaan maisemia ja ottamaan valokuvia. Rannikon monista majakoista päätin pysähtyä tutustumaan Heceta Head Lighthouseen.

4. päivä

Vietin päivän Gold Beachissä. Gold Beach on kaupunkina aika mitäänsanomaton. Sen edustalla on kuitenkin upea hiekkadyyniranta ja ympäristössä on päiväpatikointiin sopivia luontopolkuja.

Aamupäivällä purin tietokoneelle edellispäivien valokuvia ja iltapäivällä kävin kävelemässä upeissa maisemissa Cape Sebastianin poluilla.

5. päivä

Matka jatkui Pohjois-Kalifornian puolelle. Ajoin pitkin Avenue of the Giantia punapuita ihmetellen. Poikkesin lounaalle Eurekaan. Päivän viimeinen pätkä kulki kiharaista Highway 1:tä pitkin kunnes saavuin seuraavaan yöpaikkaani Mendocinoon.

6. päivä

Päivä oli sumuinen ja kolea. Tutustuin 1890-luvulla rakennettuun suloiseen Mendocinoon.

7. päivä

Ajopäivistä lyhyin. Highway 1:n sijaan valitsin reitin joka kulki valtateitä 128- ja 101 pitkin Sonoma-laakson kauniiden, kullankeltaisina kumpuilevien viinialueiden läpi. Yöpaikkani sijaitsi Oaklandissa, mutta koska aikaa oli mukavasti kurvasin loppumatkasta Golden Gatelle, joka tosin oli paksun pilven peitossa.

8. päivä

Kiertelin San Franciscoa vailla varsinaista ohjelmaa ja ehdin myös tutustua vähän Oaklandiin. Julkinen liikenne Bay Arealla osoittautui varsin toimivaksi.

9. päivä

En edelleenkään ollut valmis kiharaiselle highway 1:lle, vaan halusin porhaltaa menemään leveää moottoritietä pitkin. Valtatie 101 oli siis valintani matkalla seuraavaan kohteeseeni Cambriaan. Tämä oli sinänsä sääli, että HW 1 oli vihdoin, vain pari päivää aiemmin, avattu kokonaan oltuaan pari vuotta suljettuna maanvyöryn takia.

10. päivä

Kävin pienellä kävelyllä, tutustumassa Cambrian keskustaan ja katsomassa elefanttihylkeitä, ennenkuin matka jatkui Los Angelesiin. Santa Barbaran ulkopuolella aikaa tuhraantui ruuhkassa ja pääsin perille Veniceen Los Angelesiin vasta illan hämärtyessä.

Venicessä minulla oli aikaa lepäillä ja tutustua Los Angelesiin 4 päivän ajan ennen paluulentoa Suomeen.

Roadtrip Seattle to Los Angeles

Ajomaileja koko matkalta Seattlesta Los Angelesiin kertyi 1634 eli 2630 kilometriä.

Auton vuokra 14 päivältä maksoi vakuutuksineen, navigaattoreineen ja rajoittamattomine maileineen 1440 euroa, sisältäen myös lisämaksun yksisuuntaisesta matkasta tulevan lisämaksun sekä "fuel optionin" eli mahdollisuuden palauttaa auto tyhjällä tankilla. Halvempikin vuokra-auto olisi varmasti löytynyt, mutta halusin isohkon auton, jota olisi mukava ajaa pitkiäkin päivämatkoja. Tankkasin autoa itse noin 200 dollarilla eli 180 eurolla.

Olen todennut että USA:ssa tuo vuokrafirmojen "fuel option" ei ole juurikaan kalliimpi kuin tankin täyttäminen itse, mutta se helpottaa stressiä auton palautuksen yhteydessä kun ei tarvitse viime hetkellä muistaa kurvata bensikselle. Tietenkin täyden hyödyn saamiseksi pitää muistaa ajaa tankki mahdollisimman tyhjäksi!

Tietulleja ei matkani varrella ollut muita kuin Golden Gaten ylityksestä tuleva maksu ja parkkimaksujakin maltillisesti, suurimmaksi osaksi löytyi ilmainen parkkipaikka.

Näin jälkikäteen ajattelen, että taisin haukata liian suuren palan maantieteellisesti tällä roadtripillä ja aikataululla. Oregonin puolelle olisi kannattanut varata 1-2 päivää enemmän samoin San Franciscon ja sen ympäristön koluamiseen olisi voinut varata enemmän aikaa. Matkan olisi voinut päättää tällä kertaa San Franciscoon ja tuon San Franciscon ja Los Angelesin välisen pätkän jättää toiseen kertaan. Mutta ei minua varsinaisesti kaduta. Reissu oli kuitenkin kaiken kaikkiaan ihana ja onnistunut ja aina voi suunnitella uusia reissuja tutustumaan syvällisemmin kiinnostaviin kohteisiin. Tykkäsin roadtripistä matkustusmuotona ja tulen varmasti tekemään kiertomatkoja autolla tulevaisuudessakin, niin USAssa kuin muissakin maissa.

HeliUSA Comments
Junalla Kanadassa

Junamatka halki Kanadan sai julkisuutta varsinkin viime vuonna Kanadan juhliessa 150-vuotisjuhliaan.  Mm. Mondo-lehti listasi sen vuoden 2017 parhaisiin matkakohteisiin. The Canadian -juna matkustaa 4466 km Toronton ja Vancouverin välillä kesäkaudella (touko-loka) 3 kertaa viikossa ja talvikaudella 2 kertaa viikossa. Aikataulun mukaan matka kestää 4 yötä ja 3 päivää. 

Minäkin suunnittelin aluksi matkaavani koko maan halki Torontosta Vancouveriin, mutta päädyin lopulta lyhyempiin pätkiin. Heinäkuussa matkustin junalla Edmontonista Jasperiin, Jasperista Prince Georgen kautta Prince Rupertiin ja takaisin, sitten Jasperista Vancouveriin.

via rail.jpg

Millaista oli matkustaa Kanadassa junalla?

Ensimmäisenä on hyvä tietää, että junat eivät pysy aikataulussa. Eikä nyt puhuta vartista, puolesta tunnista tai edes tunnista. Vaan The Canadian -junan kohdalla on ihan tavallista, että juna saapuu määränpäähänsä 10-12 tuntia myöhässä. Eikä ihan tavatonta ole noin vuorokauden - tai lähes kahden - viivästymisetkään. 

Toki, matka on pitkä, jonka aikana ehtii sattua ja tapahtua ja näistä kumuloituu nopeasti monta tuntia. Mutta onhan se nyt sentään aika älytöntä nykypäivänä, ettei junia osata paremmin aikatauluttaa. Myöhästymiset eivät nimitääin johdu mistään luonnon ilmiöistä tai muusta täysin kontrollin ulkopuolella olevasta.

Viiveet johtuvat rahtiliikenteestä. Kanadassa on haluttu panostaa junarahtiin, tehdä siitä kilpailukykyistä, ja rahtiliikenne raiteilla onkin sen johdosta noussut. Jopa niin, että näin maallikon näkemyksen mukaan raideverkon kapasiteetti on ylitetty. Raideverkko on suurimmalta osin yksiraiteista ja ohitusraiteita on siellä täällä. Nyt rahtijunat ovat niin pitkiä, etteivät mahdu noille sivuraiteille, joten se on aina Via Railin matkustajajuna, joka väistää ja odottaa, ja rahtijunat saavat etuajo-oikeuden. 

Matkallani näin kuitenkin runsaasti ratatöitä olevan käynnissä, joten ehkä jo seuraavina vuosina tilanne helpottuu.

Via Rail ilmoittaa viiveestä sähköpostilla edellisenä iltana ja junien kulkua voi seurata helposti nettipalvelusta, jossa näkyy juna reaaliaikaisesti kartalla ja arvioitu saapumisaika kahdelle seuraavalle asemalle. Ennustetut kellon ajat ovat kuitenkin arvioita ja elävät aina siihen saakka kun juna todella saapuu ja lähtee asemalta.

Kuvakaappaus sivulta https://tsimobile.viarail.ca

Tämä siis varoituksen sanana kaikille junamatkaa Kanadassa suunnitteleville:

Jos luulet, että hermosi kiristyy ja lomasi menee pilalle aikataulujen venymisestä ja vanumisesta järjestelmällisessä länsimaassa, niin tämä ei ehkä ole sinulle sopiva matkustusmuoto. Tutustu Kanadaan vaikka vuokra-auton ratin takaa.

Jos taas tiedät, että lomatunnelmasi ei järky siitä, että et tiedä lähteekö juna aamulla vai illalla tai mahdollisesti huomenna, niin lue toki pidemmälle.

Junamatkustaminen Kanadassa on ensisijassa turistien puuhaa. Vaikka joitakin paikallisiakin kyydyssä oli, on juna vain harvoin käytännöllinen tai taloudellinen vaihtoehto autoon verrattuna. 

Economy-luokka

Välit Edmonton-Jasper ja Jasper-Prince Rupert ja Prince Rupert-Jasper matkustin Economy-luokassa. 

Jasper - Prince Rupert -reitillä juna kulkee vain päiväsaikaan ja pysähtyy yöksi Prince Georgeen. Tämä yöpyminen ei kuulu lipun hintaan vaan jokainen varaa ja maksaa yöpaikan itse. 

Economy-luokan vaunut ovat sellaisia "perinteisiä" junan vaunuja eli näköalat eivät ole aivan esteettömät. The Canadian -junassa Economy-luokan ravintolavaunu oli ns. dome-car, jossa siis pieni lasi-iglukattoinen yläkerta matkustajien käytössä. Kalliimmissa lippuluokissa käytössä on uudempi vaunu malli, jossa ikkuna pinta-ala on maksimoitu ja maisemia voi ihailla melko esteettömästi.

Economy-luokan penkit ovat hieman nuhruiset, muistuttavat olemukseltaan vähän VR:n 90-luvun pikajunia. Jalkatilaa on kuitenkin runsaasti ja istuimen alta saa vedettyö esiin jalkatuen, joten penkeillä saa ihan kohtalaisen mukavan takakenoasennon aikaiseksi. Jokaisen penkin yhteydessä on pistorasia laitteiden lataamista varten. Nettiä junassa ei kuitenkaan ole ja puhelinverkkokin on kateissa suurimman osan matkasta. 

Economy-luokassa ei ole merkittyjä paikkoja. Perheet ja ryhmät saavat nousta junaan ensin ja yksin matkustavat valitsevat sitten viimeisenä jäljelle jääneistä paikoista. Onneksi junat eivät olleet kovin täynnä minun matkoillani, joten pystyin jopa vaihtelemaan paikkaa käytävän puolelta toiselle riippuen maisemien houkuttelevuudesta.

Economy-luokan ruokatarjonta on melko ankeaa. Varsinkin Jasper - Prince Rupert välillä junassa tarjolla oli vain "snack bar", josta sai ostaa sipsejä, suklaapatukoita ja maailman ankeimpia sämpylöitä (joissa kaikissa oli lihaa jossain muodossa). The Canadian -junassa Economy-luokan matkustajat voivat noutaa ravintolavaunusta myös lämpimiä ruokia ja kokeilemani kasviscurry oli oikein OK. Myös tee-valikoima oli junassa hyvä ja laadukas ja hanasta tuleva vesi juomakelpoista.

Junaan kannattaa ottaa omia eväitä mukaan. Monella matkaporukalla olikin kylmälaukullinen syötävää ja juotavaa mukanaan. Joillain pidemmillä pysähdyksillä ehtii ruokaa nauttia vaikka aseman ravintolassa. Matkalla takaisin Prince Rupertista juna teki odottamattoman, pitkän pysähdyksen Smithersin asemalla, jossa käytin tilaisuuden hyödyksi ja hain Trackside Cantinasta mukaani herkullisen täyteläisen maissi-jamssikeiton.

The Canadian Sleeper Plus -luokka

Jasperista Vancouveriin matkustin Sleeper Plus -luokassa. Vaikkei The Canadian ihan Idän pikajunan glamouriin ylläkään, yllätti kokemus positiivisesti.

Junakalusto on alkujaan 50-luvulta peräisin olevia teräksen hohtoisia vaunuja, jotka on uudistettu viimeksi vuonna 2010. Retrofiilis oli kuitenkin mukavasti läsnä. Korkean sesongin aikaan junassa voi olla jopa 30 vaunua ja niitä vetämään tarvitaan 3 veturia.

Olin varannut itselleni yhden hengen hytin, joka oli aika herttainen koppero. Päivällä hytissä on nojatuoli toisella laidalla ja wc-pönttö ja lavuaari toisella laidalla. Yöksi seinälle taittuva sänky lasketaan näiden päälle. Koska matka Jasperista alkoi keskellä yötä (12 tuntia myöhässä) ja jatkui seuraavan päivän iltaan asti, vedin sängyn alas heti hyttiini päästyäni ja annoin sen olla alhaalla koko päivän melkein perille asti (kunnes junaemäntä halusi tulla vaihtamaan lakanat). Ikkunan tasalla olevalla sängyllä oli mukava pötkötellä ja ihailla ohi kiitäviä maisemia. Ne maisemat nimittäin ovat upeita!

Muita makuupaikkavaihtoehtoja olivat 2-4 hengen hytit sekä ns. berth-paikat, jotka ovat päiväsaikaan käytävälle avoimia nojatuoleja ja yöaikaan nojatuolit muuntuivat alapediksi ja seinältä laskettiin toinen sänky ylipediksi. Näkösuojaksi eteen vedettiin verhot.

Sleeper Plus -lipun hintaan kuuluu kolme ateriaa päivässä, jotka syödään tyylikkäässä ravintolavaunussa, valkoisin liinoin katetuissa pöydissä, a là carte -listalta, pöytiin tarjoiltuna. Pöydän ovat 4 hengelle ja muut matkustajat olivat pääasiassa eläkeläisiä ryhmämatkalaisia. Minut (ja muut satunnaiset yksinmatkalaiset) istutettiin sitten sattuman varaisesti pöytään, jossa oli tilaa ja oikein mukavaa ateriaseuraa minulla aina oli, ikäerosta huolimatta.

Lounaalla ja illallisella tarjottiin 3 ruokalajia ja aamupalallakin sai valita lämpimän annoksen useammasta vaihtoehdosta. Ja ruoka oli oikeasti hyvää!

Varsinaisten aterioiden lisäksi "aktiviteetti-vaunussa" oli vuorokauden ympäri tarjolla kahvia, teetä, hedelmiä ja keksejä. Vaunussa on tarjolla myös viihdettä lautapeleistä elokuvaesityksiin ja elävään musiikkiin. 

Henkilökunta

Via Railin henkilökunta niin asemilla kuin junassakin on oikein malliesimerkki kanadalaisesta kohteliaisuudesta ja ystävällisyydestä. Voin vain kuvitella, että henkilökunta saa osakseen varsin rumaakin palautetta junan myöhästymisen venyessä pidemmäksi ja pidemmäksi. Silti he olivat aina vastaanottavasia, hyvmyileviä, avuliaita ja reippaita. Esimerkiksi Edmontonin asema on ankea ja ihan kaupungin laidalla kaukana kaikesta. Asemalla ei ole kahvila- tai ravintolapalveluita, joten aseman henkilökunta loihti jostain vastapaistettuja muffinsseja,  pitsaa ja hedelmiä odottajien iloksi. 

Junissa henkilökuntaa oli vaunuemännät tai -isännät, jotka huolehtivat matkustajien turvallisuudesta ja mukavuudesta. Pidemmillä pysähdyksillä, kun matkustajia päästettiin ulos jaloittelemaan ja oli taas aika lähteä, nämä juna-hostit kutsuivat matkustajat takaisin junaan huutamalla "All aboard!". Canadian-junassa mukana oli myös aktiviteettikoordinaattori, jonka vastuulla oli keksiä viihdykettä lähes viikon mittaiselle matkalle sekä tietenkin ravintolavaunun kokit ja tarjoilijat sekä palvelupäällikkö johtamassa porukkaa. Palvelupäällikkö myös kuulutti hyvissä ajoin etukäteen kun oltiin ajamassa kiinnostavien nähtävyyksien ohi ja joskus kertoivat muutaman sanan ohittamiemme paikkakuntien historiastakin.

Via Railin junassa on mahdollisuus tehdä "check-in" matkalaukuille, jolloin niitä ei tarvitse ahtaa pieniin matkustustiloihin junan sisällä. Economyssä oli kyllä aika hyvin tilaa hattuhyllyillä ja erillisillä matkalaukkuhyllyillä (ainakin nyt kun juna ei ollut kovin täynnä). Makuuvaunussa tilaa kuitenkin oli vähän, joten olin tyytyväinen, ettei jaloissa pyörinyt isohko matkakassini. Myös matkalla Jasperista Prince Rupertiin oli kätevää, kun isompi kassi oli Via Railin huomassa alusta loppuun asti, eikä minun siis tarvinnut kantaa sitä yöpaikkaani Prince Georgessa. Miinus-puolena tietenkin se, että asemalla laukkua joutui sitten jonkin aikaa odottamaan.

Kanadan raiteilla oli runsaasti puomittomia tasoristeyksiä. Juna tyyttäilikin tuon tuosta joko varoittaakseen rataa ylittäviä autoilijoita tai pelottaakseen eläimiä pois raiteilta. Matka varrella on myös asemia, joilla juna pysähtyy vain tarvittaessa. Jos asemalla on junaan pyrkivä matkustaja, pitää junan kuljettajan nähtäväksi laittaa merkki. Minulle jäi hieman epäselväksi miten tämä merkki annetaan, monilla syrjäisillä asemilla kun ei ole aina edes asemarakennusta saati sitten henkilökuntaa. Toimivalta järjestelmältä se kuitenkin vaikutti. Hylätyn ja syrjäisen nökäisiltä ratapihoilta poimittiin kulkijoita kyytiin.

Lippujen hinnat vaikuttivat melko staattisilta niiden 5-6 kuukauden aikana kun matkaani suunnittelin ja lippujen hintoja tarkkailin. Kovin dynaamista hinnoittelua ei vaikuttaisi olevan ainakaan kesäkuukausille. Säästöä voi saada valitsemalla lipun rajatulla muutos- ja peruutusoikeudella, matkustamalla matalan sesongin aikaan. Jos aikataulu on joustava äkkilähtöjä saattaa saada ale-hintaan. Minun lippupakettini maksoi noin 1300 CAD eli vajaat 900 EUR.

HeliKanada Comments
Skeena-joki ja Terrace

Skeena-joki on Pohjois-Amerikan suurin patoamaton joki ja toiseksi pisin joki British Columbiassa ja se laskee Tyyneenmereen Prince Rupertin takana.

Joki on tunnettu urheilukalastuspiireissä ja Skeena-joesta on noussutkin maailmanennätyskala: Vuonna 2001 saksalainen kalastusturisti nappasi Skeenasta 44,91 kiloisen lohen. Joen vartta kulkee junarata, jolta on upeat näkymät joelle ja sitä ympäröiville vuorille ja metsiin. Tämän junareitin takia minäkin siis päädyin alueelle. 

DSC00056.jpg

Olin varannut junaliput Jasperista Prince Georgen kautta Prince Rupertiin ja aikaa saapumisen ja lähdön välillä oli 5 päivää. Pääkohteena siis oli Prince Rupert, mutta majapaikkaa etsiessäni hotellinvaraussivuston alareunassa pilkahti "Muut matkustajat ovat olleet kiinnostuneita myös tästä" -ilmoitus, joka johdatti minut Skeena River Housen ilmoitukseen. Kodikkaan näköinen majatalo, josta on upeat näkymät Skeena-joelle. Päätin saman tien viettää kaksi viimeistä yötä Skeena River Housessa, Terracen kaupungissa. Prince Rupert ja Terracehan ovat ihan siinä lähekkäin. 

IMG_3311.jpg

No, etäisyyttä näiden kaupunkien välillä on 144 kilometriä. Eikä pohjoisessa British Columbiassa ole kovinkaan paljon julkista liikennettä kaupunkien välillä. Juna kulkee 3 kertaa viikossa ja Greyhound-bussiyhtiö oli juuri kesäkuussa lopettanut toimintansa alueella. 

Päädyin siis vuokraamaan auton kahdeksi päiväksi ja sain siis kokea näköäalat myös maantieltä käsin, joka kulkee vielä lähempänä jokea kuin juna. Sekosin laskuissa kuinka monta pysähdystä tein tuona 144 kilometrin matkalla ihaillakseni ja valokuvatakseni upeita joki- ja vuoristonäkymiä. Joen nimi Skeena juontuu paikallisten alkuperäiskansojen kielestä ja tarjoittaa "sumuinen joki". Automatkani alkuosuudella joki näyttikin tämän puolen itsestään kun kauniit pilvenhattarat ajelehtivat joen yllä vuorien välissä. 

skeena river.jpg

Jos automatkan maisemat olivat upeat, Terracen kaupunkin onkin sitten aika mitään sanomaton. Jopa ankea. Turhaa se ehkä olisikin kilpailla sen upean luonnon kanssa, joka on ympärillä. Kaupunki toimii hyvänä tukikohtana luonto-ekskursioille ja kalastusretkille.

Skeena River House sen sijaan ei pettänyt. Yksi sympaattisimmista majapaikoista, joissa olen ikinä yöpynyt!

Majatalo sijaitsee keskustan ulkopuolla, toisella puolella jokea. Majatalon isäntä ja emäntä ovat sydämellisiä ja laittaneet kotinsa kauniisti ja tyylikkäästi ympäristöönsä sopivaksi. Vieraiden makuuhuoneet ovat eräänlaisessa aitassa talon takapuolella, mutta terassi ja olohuone hulppeine näköaloineen ovat vieraiden käytössä. Aamupala nautittiin ison pyöreän pöydän ääressä ja tarjolla oli kylmän perusaamupalan lisäksi vaihtuva lämmin annos sen mukaan, mikä emäntää kunakin aamuna inspiroi. Ensimmäisenä aamuna mustikkapannareita ja toisena aamuna paistettuja munia ja muffinsseja.

Minun ohjelmassani siis oli lekottelua majapaikan terassilla ja pieni luontoretki. Päiväpatikointimahdollisuuksia on alueella runsaasti ja minä valitsin Terrace Mountain Trailin näköalojen houkuttelemana.

Polku on todella hyvin viitoitettu ja hoidettu. Päivä oli melko kuuma, noin 30 astetta, ja tämä polku on paikoin melko jyrkkä. Ei siis ihan iisein päiväkävely. Illalla iPhonen noustujen kerrosten mittari näytti 72 kerrosta. Polun varrella oli kuitenkin niin kauniita ja vaihtelevia metsämaisemia ja kukkulan laella näköala Skeena-joelle ja kaupungin yli olivat hikoilun ja hengästymisen arvoisia.

Vähän summamutikassa valittu matkakohde oli siis jälleen nappivalinta! 

HeliKanadaComment
Pohjoisten sademetsien Prince Rupert

Prince Rupert Kanadan British Columbiassa valikoitui matkakohteeksi aika hatarin perustein. Halusin matkustaa junalla Jasperista Prince Rupertiin maisemien vuoksi. Jotenkin kuitenkin olin vakuuttunut, että Prince Rupertissa viihtyisin ja siellä kannattaisi viettää aikaa, vaikka en sen enempää taustatutkimusta tehnytkään.

Junalippuja varaillessani siis aika sokkona päätinkin antaa 5 kokonaista päivää tälle alueelle. Onnekseni se oli oikea päätös enkä joutunut katumaan. Tunsin oloni kotoisaksi Prince Rupertissa heti ensimmäisenä aamuna kävellessäni etsimään aamukahvia.

Cow Bay, Prince Rupert, BC

Prince Rupert on olemukseltaan kodikas kalastajakylä. Sen "vanha kaupunki" on kaupunginosa nimeltään Cow Bay, jossa on rypäs somia putiikkeja, ravintoloita ja kahviloita aivan venesataman tuntumassa. Sataman altaassa, kalastajaveneiden lomassa uiskentelee hylkeitä ja yllä liitelee valkopäisiä kotkia.

Jos Jasperissa katukuvassa vilistivät pick-up-truckit, oli sama automalli suosittu täälläkin, mutta sen perässä tyypillisesti vedettiin venetraileria. Ympäri kaupunkia on hienoja muraaleja, joiden aiheet on otettu ympäröivästä luonnosta.

Dolly's Fish Market

Sää Prince Rupertissa oli kostea, viileä ja pilvinen. Runsaat sateet ovat alueelle tyypillisiä, onhan alue viileänlauhkean sademetsän kasvillisuusvyöhykkeellä. Niinä päivinä kun minä olin siellä ei kuitenkaan satanut pientä tihkua enempää. Aurinko pilkahti yhtenä iltana pilvien lomasta hetken. Sateiden ansiosta ympäröivä metsä on kasvillisuudeltaan monipuolista.

Luontoa on ympärillä tietenkin runsaasti ja retkiä ihailemaan ympäröivää luontoa on laaja valikoima.. Heinäkuussa ohjelmassa on Grizzly Bear -retkiä läheiseen karhujen suojelualueelle. Elokuussa alkaa valaiden katselukausi. Kalastusretkiä, kanoottiretkiä ja jopa maisemalennätyksiä olisi tarjolla. Minä olin buukannut puolen päivän kanootti retken Outer Coast Outfittersiltä ja April vei minut muutaman tunnin kierrokselle Port Edwardin edustalle, missä Skeena joki laskee mereen. April kertoi paljon alueen kasveista ja vuoroveden vaikutuksista. Retken kohokohtia oli saukkoperhe ja hiekkaranta jonne pysähdyimme välipalalle.

Myös ympäröivät metsät houkuttelevat patikoimaan ja kaupungin lähellä on useita patikkapolkuja - osa jopa bussireitin tavoitettavissa. Minä valitsin sunnuntai-iltapäivän ratoksi kuitenkin käytännössä kaupungin sisällä kulkevat kaksi helpohkoa polkua, Hays Creek Trailin ja Rushbrook Trailin, joilla pääsee nopeasti ja vaivattomasti ihailemaan vehreää, rehevää  sademetsää. 

Prince Rupert ei ole kuitenkaan mikään syrjäinen kalastajakylä tai pelkkä luontokohde. Se on jo nyt yksi Kanadan tärkeimmistä satamakaupungeista, joka yhdessä rautatieverkoston kanssa tarjoaa kolme päivää nopeamman yhteyden Pohjois-Amerikaan muihin länsirannikon satamiin verrattuna, ja satamalle on varsin kunnianhimoiset kasvusuunnitelmat tuleville vuosille.

Keskustan ja Cow Bayn ravintolatarjonta on yllättävän korkeatasoinen ja laaja. Tuoretta kalaa tietenkin, se ei yllätä, mutta ravintoloiden määrä ja tasokkuus kyllä vähän.

Aamupalalla kävin joka aamu Cowpuccino's Coffee Housessa ja parhaan illallisen söin Dolly's Fish Marketissa. Herkullisen illallisen lisäksi Dollylta voi ostaa kalat kotiin kokkailtavaksi tai jos omalla kalareissulla oli kalaonnea, Dolly puhdistaa, halutessa vaikka savustaa ja pakkaa kalat sitten kotiin lähetettäväksi. En tiedä oliko näitä lähetyspalveluita ihan Suomeen asti, mutta kuulemma minne tahansa Kanadan ja USA:n alueella.

Museum of Northern British Columbia sijaitsee tyylikkäässä rakennuksessa keskustassa ja siellä on hieno kokoelma tietoa alueen alkuperäiskansojen (First Nations) kulttuurista, että rautatien mukana tulleiden eurooppalaisten tarinasta. Alkuperäiskulttuuri ei onneksi ole edustettuna pelkästään museossa, vaan lapsille kuulemma opetetaan paikallista tsimshian-kieltä ja -perinteitä nykyisin koulussa.

HeliKanadaComment
Kaksi päivää Jasperissa

Ensimmäinen kohteeni Kanadan matkallani oli Jasper. Jasper sijaitsee Kanadan kalliovuorilla samannimisen kansallispuiston keskellä. Jasper on ulkoilmaihmisen ihannekohde. 

Tunnelmaltaan kylässä on jotain samaa kuin Sveitsin ja Italian alppikylissä. Ehkä se on vaan se patikointivarusteisiin pukeutuneiden ihmisten määrä ja vuoret kylän ympärillä. Kadut tosin ovat täällä leveämpiä ja autot suurempia. Pick-up Truck on selkeästi suosituin automalli Jasperin alueella!

Olin varannut jo etukäteen ensimmäiselle aamupäivälle Jasper Stablesin kolmen tunnin ratsastusretken, joka vei minut Patricia laken ja Pyramid Laken maisemiin ja ihailemaan näkymiä Athabasca joelle. En ole kokenut ratsastaja ja mietin etukäteen olisiko 3 tunnin ratsastusretki liian pitkä, mutta jälkikäteen olen tyytyväinen, että valitsin sen enkä tarjolla olleita lyhyempiä retkiä, koska kolmen tunnin retkellä ehdittiin katsomaan niin hienoja maisemia, että niiden takia voi vähän kropan jumituksesta kärsiä jälkikäteen.

Hevoseni Tex oli rauhallinen ja luotettava ratsu, vaikka olikin luonteeltaan hieman itsepäinen eikä suostunut aina sokeasti seuraamaan letkan jatkona esimerkiksi mutalätäkön yli. 

Toisena päivänä halusin kevyelle päivävaellukselle. Turisti-infon oppaan kanssa vaihtoehtojani selviteltyäni, päädyin buukkaamaan Maligne Adventuresin 5,5 tunnin opastetun retken, johon kuului tutustuminen Maligne-kanjoniin ja lyhyt vaellus Maligne-järven rannalla. Nämö kaksi kohdetta ovat ehkä koko puiston kuuluisimmat kohteet ja halusin ehdottomasti nähdä ne. Omatoimisesti ilman autoa se olisi kuitenkin ollut hankalaa. Samainen firma tarjoaa myös bussikyytiä omatoimisille vaeltajille, mutta edestakaisen kuljetuksen hinta oli lähes sama kuin koko opastetun retken ja silloin olisin nähnyt kohteista vain toisen.

Retkellä vaihtoehtona oli joko risteily järvellä katsomaan Spirit Islandia tai vaellus järven rannalla (ja hinta eroa näiden välillä yli 70 dollaria). Olin ryhmästä ainoa, joka oli valinnut vaelluksen ja sainkin siis yksityisopastuksen hyvin asiantuntevalta oppaalta. Kävelimme noin 3 km mittaisen Mary Schäffer -lenkin ja kävelymme aikana bongasimme Kalliovuortensiisteleitä niityllä ja tutkimme alueelle tyypillisiä kasveja ja opas kertoi paljon Kalliovuorten ja Jasperin alueen eläimistä, kasveista ja ekosysteemistä. Lenkin olisi toki osannut ilman opastakin kävellä, mutta silloin olisi jäänyt siiselit huomaamatta ja kaikki se tieto kasveista saamatta. Matkalla järveltä takaisin kylään näimme autosta käsin tien laidassa paksusarvilampaita, peuroja ja - KARHUN. 

Jasper siis on karhujen maastoa. Alueella on sekä mustakarhuja että harmaakarhuja (grizzly bear) ja ainakin mustakarhuja liikkuu ihan "ihmisten ilmoilla". Aiemmin ne olivat kuulemma kylässäkin tavallinen vierailija, mutta nykyisin harvemmin, kun kylän roskikset ovat mallia "bear proofed". Omatoimisella vaeltajalla on siis hyvä olla karhusuihke taskussa (oppaallani oli) ja muutenkin käyttäytyä fiksusti karhun havaitessaan niin metsässä kuin tien varressakin (Parks Canada ohjeistaa, että ei nyt ainakaan kannata sinne tienpientareelle karhun luokse lähteä, vaan pysyä siinä asfaltoidulla tiellä).

Vierailuni aikana sää kylässä oli helteinen ja aurinkoinen. Lämpötilaerot yön ja päivän välillä tosin olivat suuret. Yöllä lämpötila laski noin +5 asteeseen ja kohosi iltapäivällä 30 asteeseen. Vuorten rinteille ja esim. kylää korkeammalla sijaitsevalle Maligne-järvelle noustessa ilma toki viileni muutaman asteen ja kylmävetiset vuoristojärvetkin vilvoittavat niiden rannoilla kulkevaa.

Suuri osa Jasperin alueen havupuista on vuoristomäntykoppakuoriaisen sairastuttamia ja siksi muuttuneet ruskeiksi ja  kuolleet pystyyn. Nykyisin puistolla on ensisijaisena strategiana metsän ekosysteemiin perustuva metsänhoito, eli käytänössä että luonto saa hoitaa omat prosessinsa ihmisen liikaa siihen puuttumatta. Aiemmin kuitenkin esimerkiksi metsäpaloja aktiivisemmin torjuttiin, mikä on vaikuttanut osaltaan metsän terveyteen ja saanut aikaan koppakuoriaiselle otolliset olosuhteet. Koska kansallispuiston metsät eivät elä eristyksissä puiston ulkopuolisista (talous)metsistä ja koska kuivuneet, kuolleet puut aiheuttavat mahdollisesti villinä palaessaan vaaraa Jasperin kylälle, on kuolleita puita nyt ilmeisesti jonkin verran pyritty hallitusti polttamaan ja/tai poistamaan. Epidemiaa ei kuitenkaan ole saatu pysäytettyä ja odotettavissa on, että seuraavien vuosien kuluessa merkittävä osa Jasperin havupuista kuolee ja vasta sitten metsä pääsee uusiutumaan ja tervehtymään. 

Athabasca river, Jasper

Heinäkuussa sekä Jasperin kylän että ilmeisesti koko puiston majoituskapasiteetti oli täyteen buukattu ja hintatasokin varmasti siksi kalliimpi. Extempore-visiittiä Jasperiin ei siis kannata miettiä heinäkuussa!

Asuntoautoilu vaikutti suositulta vaihtoehdolta, mutta silloinkin on hyvä huomioida, että majoittuminen on sallittua vain leirintäalueille (jotka myös kuulemma olivat täynnä). Osa leirintäalueista ottaa paikkavarauksia, mutta syrjäisemmät toimivat first come, first served -periaatteella. Näin tiesi kertoa ratsastusretkellä tapaamani saksalaispariskunta, joka oli kierrellyt asuntoautolla Länsi-Kanadan kansallispuistoja jo muutaman viikon.

Suosittelen ehdottomasti tulemaan tänne autolla tai vuokraamaan auton paikan päältä. Julkista liikennettä ei Jasperin alueella juuri ole ja vaikka kylästä pääsee myös suoraan patikkapoluille, mielenkiintoisimmat ja kuuluisimmat kohteet Jasperin kansallispuistossa eivät ole tavoitettavissa jalan tai julkisilla. Takseja kylässä toki on kätevästi saatavilla ja taksikyyti voisi toimia esimerkiksi Pyramid Laken alueeseen tutustumiseen.

Kylän keskustassa on mukava valikoima ravintoloita, kahviloita ja putiikkeja, joista löytyy sekä matkamuistoja, muotia, kodintarvikkeita kuin ulkoiluvarusteita ja ruokatarvikkeitakin. Ruokapaikoissa edustettuna oli useampia pohjois-amerikkalaisia ketjuravintoloita ja muutenkaan täällä ei ehkä suuria makuelämyksiä saa, kelvollisella ravinnolla saa kuitenkin energiatasonsa täydennettyä ja ihan nautinnollisiakin hetkiä aterian äärellä vietettyä. Paikallista panimoravintolaa (tai ainakin se panemia oluita) kuulin kehuttavan ja Bear's Paw Bakery -kahvilan kautta oli mukava laittaa päivä käyntiin.

Puistomaksu kesällä 2018 oli 9,8$/päivä.

HeliKanadaComment